Kaaos on vallannut elämäni ja mieleni. Vienyt minut mukanaan keskelle tornadoa. Kaikki on yhtä isoa sotkua. Ihmissuhteet ovat likaisia sukkia lattialla, joista yli puolet ovat jo varmaankin kadonneet tai ainakin niin rikki, ettei niitä pysty korjaamaan, eikä niillä tee enää yhtään mitään. Elämän tavat näkyvät pitsalaatikko-vuorena pöydälläni ja puolityhjinä kahvikuppeina sänkyni vieressä. En jaksa pukea ylleni, en halua katsoa peiliin. Tiedän näyttäväni kauhealta katsomattakin. Ei kiinnosta mikään. Mikään ei tunnu miltään. Ei mikään. Ainakaan hyvältä, siitä olen varma. Vaikkei mikään tunnu miltään, kaikki silti ahdistaa ja saa minut nielemään tyhjää. En halua syödä, en halua nukkua. En halua olla hereillä, enkä myöskään halua olla selvinpäin. En halua olla humalassa, en halua olla kuoseissa. En halua hoitaa asioita, en halua hoitaa itseäni. Minulla ei ole voimia. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta kaaoksen valtaamaan huoneeseeni. Se saa minut vittuuntumaan entistä enemm
oon ahtaalla, claustrophobisesti oman pääni sisällä. deadline, deadline, deadline. kun avaan läppärin, mielessäni toistuu Harry Potterin kohtaus, jossa kirjeitä sinkoilee joka suunnasta. mutta ne eivät ole kirjeitä, vaan esseitä, tehtäviä, kursseja, vaatimuksia ja teams- kokouksia. tunnen räjähtäväni. tuijotan ruutua, jossa lepää 30 sivuinen oppimismateriaali ja vähintään kaksin verroin tehtäviä. en pysty sisäistää yhtään näkemistäni sanoista. tuntuu kuin lukisin hepreaa. kalloni sisään, takaraivooni, on tatuoitu päivämääriä ja numeroita, jotka kuvaavat palautuksia ja opintopisteitä. töitä, töitä, töitä. lisää ja lisää ja lisää. kofeiini ja nikotiini pitävät minut hengissä kun raahaudun oman henkilökohtaisen Saharani läpi. Kangastuksia, jotka näyttävät ystäviltäni tai perheeltäni. kun pääsen kohdalle, ne katoavat ja tilalla on vain lisää tehtäviä, uusia kursseja ja uusia deadlaineja.